Jo pidemmän aikaa olen suunnitellut ja tuumaillut etusijassa juoksemisen henkistä maailmaa käsittelevien tarinoiden kirjoittamisen, ja viimeinkin, ainakin toivon niin, pääsen vauhtiin. Tässä ensimmäisessä kirjoituksessa pohdin juoksemisen merkitystä eräänä elämäni tärkeimmistä asioista. Juoksu edustaa minulle eräänlaista vuorta, jonka huippua kohti näytän kulkevan vuodesta seuraavaan.
Aloitin säännöllisen juoksuharjoittelun tarkalleen sanottuna 13.3.1973. Joissakin kirjoituksissa 1970-luvun alkuvuosina juoksunsa aloittaneista käytetään nimitystä Münchenin sukupolvi, sillä legendaariset Juha Väätäinen, Lasse Viren, Pekka Vasala, Tapio Kantanen ja Pekka Päivärinta olivat sankareitamme, heidän menestymisensä kasvattivat motiiviamme juosta ja urheilla ylipäätään.
Kilpailuaiheeseen palannen myöhemmin, mutta nyt haluan kirjoittaa juoksun oman pääni sisällä muodostamista asioista ja juoksun kautta kokemistani aiheista. Voisin käsitellä juoksua kehon ja mielen kokonaisuutena moneltakin katsantokannalta, mutta valitsen tämän kirjoituksen aiheiksi aamulenkit, luonnon ja ystävät.
Aamulenkille lähden taas huomenna kello kuuden herätyksen jälkeen (näin tapahtuikin, matkaan 6.15). Hyvin usein, huomennakin taas, etsin ennen lenkkiä ajatuksista, ihme kyllä, selityksiä ja perusteita jättää juoksu väliin. Sellaista Jaakobin painia käyn vuoteessa toisinaan muutamia minuutteja, ja toisinaan häviän taistelun, ja jatkan unia päätöksen ”pääsen kuitenkin huomenna juoksemaan” myötä. Aamulenkki itsessään on ulko-oven avaamisen ja reitille pääsemisen jälkeen yleensä hyvinkin palkitsevaa pois lukien ajanjakson lokakuusta helmikuun alkuun, jolloin aamukuuden jälkeisillä lenkeillä vallitsee pimeys, sillä täällä Suomessa asumme pohjoisella pallonpuoliskolla, ja vuodenaikojen erot esimerkiksi juuri valon määrässä ovat valtaisia.
Keväällä ja kesällä tilanne on täysin toinen, ja varsinkin kevään kirkkaina aamuina haluaisin kysyä koko maailmalta syytä jättää aamulenkki väliin. Maaliskuusta aina sitten syyskuun alkuun asti ainakin koen erittäin voimakkaasti olevani osa luontoa. On niin upeaa herätä aamulla jo ennen kuutta lintujen lauluun, nähdä auringon nousevan, silmäillä tyyntä järven tai meren pintaa, tuntea kevyt tuulenvire kasvoilla, kastua aamun tihkusateessa tai tervehtiä vastaantulevia koiran ulkoiluttajia.
Luontoon ja juoksemiseen liittyy kohdallani suhteellisen säännöllisellä tavalla valokuvaus. Älypuhelin on tullut myös osaksi juoksijan elämääni,, ja varsin usein, erityisesti lenkin loppupuolella, otan juoksusta muutaman minuutin mittaisen aikalisän valokuvausta varten. Liitän nyt ja myös myöhempiin kirjoituksiin kuvia lenkeiltäni luonnehtiakseni niiden avulla lenkkireittini luonnetta.
Vielä sananen ystävistä ja kavereista, joista muutamat ovat kuuluneet elämääni jo yli 40 vuoden ajan. Teitä on useita ja tunnistamme kyllä toisemme tavatessamme. Vuosikymmeniä sitten olimme poikia, sitä Münchenin sukupolvea, sitten nuoria ja miehiä, ja nyt muutamat ovat jo eläkkeellä.
Mutta miettiessäni teistä jokaista tulevat mieleeni hiilimurskaradat, tiukat urheiluasut, Karhun tai Adidaksen lenkkitossut, pukuhuoneessa ennen kisoja tuoksunut linimentti sekä reilut kädenpuristukset ja tunnustukset kilpailun jälkeen, sillä jonkunhan meistä täytyi voittaa.
Monet asiat elämässäni saattaisin nykyisen tietämykseni valossa tehdä toisin, mutta ilman juoksuharjoittelun aloittamista tuolloin 13.3.1973 en olisi saanut kunniaa tuntea teistä jokaista. Vaikka emme enää kyyristykään hiilimurskaradan lähtöviivalle lähtöasentoon, niin silti kannan teistä hyvin montaa mukana ajatuksissani taas huomisella aamulenkilläni.